Lavaninjat lavastuksen takana

Moikka! Mä oon Jenni ja oon speksin lavastustiimissä 12 muun mahtavan tyypin kanssa. Valtsikan speksiviikko on jo käsillä ja jokainen lavaste alkaa pikkuhiljaa olemaan valmis esityksiä varten. Ajattelin kertoa teille juuri lavastustiimin tunnelmia produktion vaiheista ja esitysten lähenemisestä.

Aloitimme työskentelyn jo syksyllä miettimällä joka kohtaukseen tarvittavat lavasteet, ja myös jakamalla niiden hankkimisen ja rakentamisen vastuun. Tämän vuoden lavastustiimimme onkin ennätyksellisen suuri verrattuna edellisien vuosien muutaman jäsenen tiimeihin, joten lavastuksen toteuttaminen on sujunut varsin sujuvasti. Kun käsikirjoitus viimein julkaistiin, oli mahtavaa huomata, miten nopeasti ideoita alkoi syntymään ja näyttämön ulkonäkö konkretisoitumaan! Isolla porukalla ideoita saatiin välillä vähän liikaakin, mutta loppujen lopuksi jäljelle jäivät kaikista parhaimmat lavasteoivallukset.

Jo marraskuussa kävimme myös katsomassa porukalla varsinaista speksin näyttämöä. Näyttämön sillalla kävely, bäkkärin tutkiminen ja lavan mittailu antoivat tuntumaa siihen, millaista muutaman kuukauden odotuksen jälkeinen lavasteiden siirteleminen olisi ja antoi meille myös vinkkejä siihen, millaisia lavasteita pitäisi alkaa rakentamaan. 

Lavasteita on hankittu epäilyttävistä verkkokaupoista, omista varastoista ja paikallisilta tori.fi-myyjiltä, unohtamatta tietenkään meidän tiimin huikeita tyyppejä, jotka ovat vapaa-ajallaan väkertäneet puisia, suuria lavastuksia esityksiä varten! WhatsApp-ryhmässä on fiilistelty uutta ovea, metsästetty ”hesa keskustan” pöytiä, hehkutettu rumaa lavastetta ja iloittu muistakin uusista hankinnoista. Lavasteiden hankkiminen ei ole kuitenkaan sujunut ongelmitta, sillä mahtava, uusi ovemme varastettiin tiimiläisemme kellarista. Onneksi onni oli matkassamme, sillä lopulta se palautui paikalleen varkaan toimesta! Omaan speksiprojektiini liittyi myös neljän kivennäisvesipullon juominen parin päivän aikana, joka oli hauska tapa osallistua lavastuksen luomiseen. 

Viime lauantain läpäreissä pääsimme viimein ensimmäistä kertaa siirtelemään itse lavasteita eli lavaninjailemaan. Suuren tiimimme takia lavasteiden siirteleminen sujui supernopeasti, vaikka opittavaa on vielä esityksiä varten. Myös valkokankaalle tulevat tiimin luomat taustat pääsivät ensikertaa testiin! Läpärit olivat kuitenkin loppujen lopuksi hyvin onnistuneet, sillä saimme harjoiteltua jo suurimman osan siirtymistä ja tuli yhä selvemmäksi, mitä lavastetta tarvitaan missä kohtaa lavaa ja milloin. 

Nyt ensi-iltaan on enää muutama päivä (kääk)! Vuorossa onkin seuraavaksi työtä lavastuksen siirtelyn harjoittelemisessa esiintymissalissa, ja sitten koittaakin jo h-hetki. On huikeaa päästä vihdoin lavaninjailemaan mustissa vaatteissa ja luomaan esiintyjille visuaalisesti mahtava tausta ja rekvisiitat. Oman tiimin itse hankkimat ja väsäämät lavasteet pääsevät viimein käyttöön ja täydentämään esitystä, joka on aivan mahtavaa, sillä ennen ne on vain voinut kuvitella mukana menossa. En malta odottaa esimerkiksi saippuakuplien puhaltamista, lavastuksen kädenjäljen näkymistä ja yleistä esitysten mahtavaa fiilistä! Speksiin mukaan lähteminen oli mahtava päätös ja viimein pääsee näkemään mahtavia esiintyjien sekä taustatiimien suorituksia. Nähdään esityksissä!

Jenni Surakka

Kirjoittaja on lavastustiimin jäsen. 

 

Tuotantotiimi jokapaikanhöyläilee kokonaisuuden kasaan

“Mitä te oikein teette siellä tuotantotiimissä?” Tämä kysymys kuuluu usein sen jälkeen, kun tuotantotiimiläinen on kertonut jollekin roolistaan speksissä. Produktion ehkä laajimman toimenkuvan omaava tiimi pääsee nyt selkiyttämään tehtäviään tämän blogin muodossa.

Markkinointi ja yrityssuhteet, catering, sosiaalinen media, pizzatilauksen tekeminen koko produktiolle, kuvaaminen, tapahtumajärjestelyt, yleinen jokapaikanhöyläys, you name it. Esitysviikolla myös tuotantotiimin vauhti kiihtyy ja hoidettavaksi tulevat edellisten lisäksi esimerkiksi lippujen tarkistaminen, väliaikatarjoiluista huolehtiminen sekä bäkkärillä erinäisissä tehtävissä avustaminen.

Tuottaja kuvaamassa tuotantotiimiläisiä kuvaamassa esiintyjiä.

Tuotantotiimin ensimmäinen varsinainen tehtävä oli speksin tutustumisillan järjestäminen. Koko produktion yhteen koonneen tapahtuman myötä speksiläisten mieliin jäi uusien tuttavuuksien lisäksi se, miten saunajakkaran piilottaminen onnistuu viiden ihmisen toimesta. Kyllä, myös tällaisia taitoja pääsee kehittämään speksin parissa.

Joulukuussa koitti tuotantotiimin kauan odotettu tulikoe ensimmäisen läpäriviikonlopun myötä. Päivä alkoi dramaattisesti, kun uunin lämpenemistä jouduttiin odottelemaan pari tuntia ja produktiolaiset alkoivat olla huolissaan alati kasvavasta nälästään. Alun käynnistymisvaikeuksien jälkeen cocktailpiirakat päätyivät lopulta parempiin suihin ja hieno päivä päättyi Kuppalassa järjestettyihin speksin pikkujouluihin.

Cocktailpiirakat ovat speksaajien vakioeväs pitkinä läpäripäivinä.

Nykyisin catering-puoli sujuu jo rutiinilla eikä tiimiä hidasta edes lukossa olevat keittiöt. Läpäreistä löytyy taatusti aina joku tuotantotiimin edustaja valmiina auttamaan produktiolaisia missä tahansa aina treenien kuvaamisesta kaupassa käymiseen. Speksihuuma sai tiimiläiset myös ideoimaan arvonnan, jonka onnekas voittaja saa produktiolaisten nimikirjoituksilla varustetun ämpärin, läpäreistä tuttuja speksiherkkuja ja produktion hienon haalarimerkin.

Speksiämpäri on tiimin ylpeys.

Tuotantotiimi jalkautuu keskustakampukselle myymään lippuja speksispektaakkeliin Alexandrian aulaan huomenna 12.2.2020 klo 10-16. Tulethan siis moikkaamaan ja ostamaan lipun huikeaan Valtsikan speksiin 2020!

Katri Laitinen ja Kati Makkonen

Kirjoittajat ovat speksin tuotantotiimiläisiä.

Maskitiimi herättää hahmot henkiin

Epäröin pitkään speksiin lähtemistä, mutta viimevuotinen kokemukseni speksistä ja sen lämmöstä houkutteli minut taas messiin. Päätin turvautua hyvän ystäväni Sannan liidaamaan maskitiimiin, jonka osana oleminen vie kenties vähiten aikaa kaikista tiimeistä, sillä meidän työ keskittyy pitkälti esitysviikkoon.

Kuten sanottu, maskitiimin speksitaival alkaa selkeästi hitaammalla tempolla kuin monilla muilla tiimeillä. Tiimin muotouduttua pääsimme tutustumaan sekä käsikirjoitukseen että toisiimme muutamien tapaamisten yhteydessä. Itse maskeeraamiseen saimme kontaktia meikkaamalla toisiamme. Alkuun maskeeruasideat olivat melko varovaisia, sillä koko speksi tuntui niin kaukaiselta. Loppuvuoden mittaan käsis ja sen lukuisat hahmot tulivat yhä tutummiksi ja lopulta joulukuussa koittikin ensimmäinen läpäripäivä. Viimeistään silloin näimme hahmot oikeina, elävinä ilmestyksinä, ja maskien suunnittelu tuntuikin heti luontevammalta. Läpärin yhteydessä meillä oli myös mahdollisuus kuunnella näyttelijöiden toiveita ja näkemyksiä heidän omasta hahmostaan. Speksissä parasta onkin yhteisöllisyys ja tiimien välinen yhteistyö, koska kaikkien työpanosta tarvitaan huikean lopputuloksen saavuttamiseksi!

Maskitiimin ensimmäinen merkittävä askel speksimaailmaan on promokuvauspäivä. Tällöin koko tiimi pääsee vihdoin maskeeraamaan näyttelijät. Promokuvaukset jännittivät jokaista edes hieman: eteen voi tulla erikoisempia maskeja, joiden tekemisestä ei ole vielä kertynyt kokemusta. Onneksi meillä on ihana jengi kasassa, ja aina voi luottaa muiden tiimiläisten apuun ja tukeen, sillä jokaisella on selkeästi omat vahvuutensa. Vahvuuksien hyödyntäminen luo tiimin toimintaan joustavuutta ja ripeyttä, sillä on mahdollista keskittyä tekemään sitä missä on hyvä. Siitä huolimatta on myös aivan mahtavaa päästä työstämään itselle vierasta maskia ja huomata onnistuvansa. Maskitiimissä saa kirjaimellisesti nauttia omien kättensä jäljen kehittymisestä, ja sitä on varmasti havaittavissa yhä enemmän esitysviikon aikana.

Tärkeintä aikaa maskitiimille on juurikin esitysviikko, jolloin näyttelijät ja tanssijat maskeerataan joka päivä. Esitysviikko lähenee koko ajan, ja kaikki odottavatkin jo innolla intensiivisiä päiviä irtopuuterin ja glitterin pöllytessä. Niin jännää nähdä ihan pian koko speksitiimin yhteinen luomus valmiina! Maskitiimille esitysviikko tuo mukanaan sopivissa määrin taiteellista paloa, vihreää contouria, viiksiä, kiirettä ja koulustressiä sekä tietysti paljon speksirakkautta <3

Mari Huuskonen

Kirjoittaja on speksin maskitiimin jäsen.

Matkalla bänditreenikseltä lavalle

Musician

[ myoo-zish-uh n ]

1. A person who loads $5000 worth of gear into a $500 car to drive 100 miles to a $50 gig.’

-Vanha viidakon sananlasku

Ratin takana lauantai-iltana tuo vanha läppä muistui mieleeni, kun auton takakontti oli täynnä rumpuja, styrkkareita, kiipparit ja kitaroita. Niitä oli kannettu ympäri pk-seutua ensin bändin treenikseltä Iso-Robalta aamulla Arabian nuorisotalolle ja sieltä vielä illan päälle Pitäjänmäkeen seuraavaa aamua varten. Takana oli myös pitkä läpivetopäivä ja edessä sunnuntaina toinen.

Sananlaskun hengessä sitä ihan pienen hetken verran uppoutui miettimään, että minkä takia sitä musikanttina näkee tämän kaiken vaivan? Onko tässä mitään järkeä suhailla ees ja taas vain uhratakseen viikonlopun nuorisotilalla kitaran varressa syöden cocktail-piirakoita ja juoden kahvia? Järkeä siinä tuskin onkaan, varsinkaan jollekin, joka ei eläessään kokenut sitä tiettyä kipinää tarttuessaan joskus instrumenttiin. Oikea kysymys lieneekin, että onko tämä lopulta kaiken härdellin väärti? Sitä se kyllä on.

Kun bändi aloittaa soittamisen yhdessä, on edessä ainutlaatuinen tie. En ole itse kokenut täydellisempää käytännön esimerkkiä ’’order from chaos’’-periaatteesta. Alussa kukaan ei välttämättä tunne oikein toistaan ja soitto on arkaa. Treenikseltä loppuu happi ennen kuin on edes saatu biisiä loppuun asti plokattua ja usko meinaa loppua. Suuri pyörä on ensimmäisten treenien myötä kuitenkin lähtenyt jo pyörimään ja hiljalleen yhteinen sävel alkaa kerta kerran jälkeen löytyä. Myös koko projektin luonne alkaa hahmottua selkeämmin, ja settilistaan muodostuu punainen lanka speksin käsikirjoituksen valossa.

Viimeistään bändikaljoilla, kun aletaan puida omia lempibändejä soittokavereiden kesken, huomaa sen, kuinka paljon yhteistä lopulta heidän kanssaan onkaan. Saattaa sukeltaa musiikilliseen kaninkoloon ja tajuta, että joku muistaa lempi jazz-kappaleesi trumpettisoolot ulkoa. Toisen taas oivaltaa joskus ennestään kohdanneensa pitissä hikisenä.  Nämä yhteiset kokemukset johtavat siihen, että viimein tuntee kuuluvansa johonkin suurempaan kuin vain joukkoon erilaisia soittajia.

Kun yhteenkuuluvuuden tunne speksibändiltä lopulta löytyy, estot haihtuvat ja musiikki alkaa puhua puolestaan. Bändistä tulee oma itsenäisesti hengittävä organismi, jossa jokainen bändiläinen on tärkeä elin. Organismi on hienostunut ja pystyy viemään uuden kappaleen yhtäkkiä loppuun yhdeltä istumalta, kun alussa vastaava kappale olisi vienyt moninkertaisen ajan. Se kommunikoi alitajuisesti tuntien kaikkien jäsentensä heikkoudet ja vahvuudet.

Kun tähän kommunikoinnin pisteeseen on päädytty, ei ole enää paluuta. Tunkkainen treenis onkin yhtäkkiä miellyttävä areena toteuttaa musiikillisia kokeiluja varsinkin niin ainutlaatuisen formaatin kuin speksin parissa. Omstartit sun muut erikoisuudet tuovat hyvää lisää soittamisen rutiiniin, joka on syntynyt.

Kaikki tämä oli vuoden 2020 speksibändissä tammikuuhun mennessä hioutunut kohdalleen. Viikonlopun läpivetopäivät alkoivat sopivasti samoihin aikoihin. Sitä oli jo suorastaan nälkäinen, että pääsisi valjastamaan bändin voimat nyt koko speksin käyttöön ja näkemään, kuinka nyt yhtälöön tulee mukaan tanssi, näyttelijät ja kaikki muu draama, mitä vastaava suuren joukon projekti vaatii.

Tämä lisäsi omalta osaltaan haastavuutta, mutta samalla avasi silmät aivan uudenlaiselle tekemiselle. Pääsi näkemään kaikkien muiden ryhmien työn hedelmää ja parhaillaan ruokkimaan sitä omalla soitollaan. Yhteishenki koko nuorisotilan laajuisesti oli jo ensimmäisestä läpivedosta saakka mainio, eikä nyrpeitä naamoja tuntunut näkevän yhtään missään. Siinä mainiossa ilmapiirissä viihtyi itsekin hyvin. Parhaat hetket kätkeytyivät bändin bäkkärille, jossa pienen ja tiiviin yhteisön läpät kulminoituivat pitkien päivien alla varsin makeiksi. Tuskin koko kaamoksena oli tullut hekoteltua millekään niin paljon kuin yhteisille jutuille bändin kanssa löhöillen bäkkärillä yhdessä.

Perinteeksi muodostuneet läpärikurkut bäkkärillä.

Näitä hetkiä miettiessään ei tien päällä ollut vaikea vakuuttaa itseään siitä, että tämä kaikki oli puuhastelun väärti. Sitä hyvää mieltä, joka aidosta tekemisen meiningistä, yhdessäolosta ja rakkaan musiikkiharrastuksen parissa työskentelemisestä tulee, ei voi mitata tuntipalkoissa. Se tuo paljon inspiraatiota pimeisiin vuodenaikoihin. Tämän lisäksi speksibändi ja speksi yleensäkin ovat tuoneet mukanaan aivan ainutlaatuisia tuttavuuksia. Taival on ollut miellyttävä, enkä malta odottaa, että pääsen näkemään ja kokemaan sen, miltä tuntuu olla osa speksiä yleisön edessä esitysviikolla.

Sakari Pirkkalainen

Kirjoittaja on speksibändin kitaristi.

Tanssijana mukana luomassa tarinaa

Yliopiston alettua olin jo alkanut kaivata erilaisia musiikkia, tanssia ja muita taiteita yhdisteleviä proggiksia, joita olin lukiossa päässyt tekemään. Vaikka suullinen ilmaisu ei olekaan oma juttuni, rakastan tarinankerrontaa ja esiintymistä tanssien. Siispä kun sain kuulla valtsikan speksistä (ja oppia ylipäätään mikä speksi on!) oli itselleni oikeastaan ilmiselvää lähteä mukaan.

Ennen speksiin sitoutumista treenasimme erilaisia tanssityylejä ja ehdin tottua aikaisiin (tai no siis klo 8 alkaviin…) treeniaamuihin. Siispä kun sitoutumisen jälkeen speksin biisit paljastettiin ja varsinainen treenaaminen alkoi, olin todella innoissani tulevasta! Vaikka uusien koreografioiden oppiminen ja useat treenit viikossa aiheuttivat välillä stressiä, toivat ne myös mielekästä ja tavoitteellista tekemistä, joka ei liittynyt opiskeluun, ja siten auttoivat jaksamaan opiskelustressin läpi.

Ensimmäiset läpärit olivat mahtavia kokemuksia, kun aloin ymmärtämään miten tanssit nivoutuivat yhteen tarinan kanssa, syvensivät henkilöhahmoja ja veivät juonta eteenpäin. Etukäteen intensiivinen speksiputki ennen ensi-iltaa läpäriviikonloppuineen hirvitti hieman, mutta loppujen lopuksi speksintäyteisiä viikonloppuja on alkanut odottaa koko alkuviikon ajan. Vaikka päivät ovat pitkiä ja tanssit niin killereitä, että kunto meinaa säännöllisin väliajoin loppua, jaksaa viikonloppujen läpi upealla yhdessä tekemisen ja luomisen hengellä.

Vaikka olen tanssinut vuosikausia, olen päässyt speksin aikana oppimaan todella paljon uutta ja haastamaan itseäni. Ennen speksiin sitoutumista itseäni mietitytti se, olisivatko tanssit omaa tyylilajiani, mutta loppujen lopuksi olen todella kiitollinen siitä, että kaikissa upeissa koreografioissa on päässyt tanssimaan itselle uudella tavalla. On ollut ihanaa astua ulos omasta opitusta tanssikuplasta ja kokeilla erilaista liikekieltä. En ole aikaisemmin tanssinut musiikkinäytelmässä, joten myös uudenlainen ilmaisun tärkeys on pakottanut haastamaan itseään, kun on tottunut tanssimaan käytännössä vain kahdella perus-nykytanssi-ilmeellä: ilmeetön tai kaihoisa. Koska koreografioita on niin monta opittavana, ilmaisu rakentuu liikkeeseen hiljalleen, mutta varmasti. Täyteen mittaansa ilmaisu kehittyykin ehkä vasta esitysviikolla oikean yleisön edessä.

Yksi parhaista asioista speksissä on se, että olen päässyt tutustumaan ihmisiin, joihin en olisi muuten välttämättä lainkaan tutustunut. Ja vielä parempaa, saan jakaa lavan ja tanssin ilon heidän kanssaan! En malta odottaa esitysviikkoa ja sitä fiilistä kulisseissa ennen ensimmäistä esitystä ja tanssia, kun pääsemme vihdoin jakamaan kovan työn tuloksen maailmalle. Speksiin mukaan lähteminen oli ehdottomasti yksi parhaimpia päätöksiä fuksivuonna, ja teki siitä entistäkin ikimuistoisemman.

Linnea Karsikas

Kirjoittaja on speksin tanssija.

Näyttelijät tiellä spektaakkeliin

Näyttelijäntyöstä kertovia koristeellisia vertauskuvia on lauottu tällä palkintogaalakaudella jo niin ylenpalttisesti, että on vaikeaa löytää mitään ennenkuulumattoman oivaltavaa sanottavaa siitä. Perinteisessä teatterissa näyttelijät omaksuvat usein sen työtehtävistä näkyvimmän ja katsojalle mieleenpainuvimman. Joskus nimekäs esiintyjä voi jopa olla ratkaiseva syy pääsylipun ostamiseen.

Speksissä omalaatuista on kuitenkin se, että parrasvalon saa (tai täytyy, riippuu näkökulmasta) jakaa tanssijoiden, bändin ja ehkä joskus jopa lavastajien kanssa. Monipuolisen kokonaisuuden takana on häärinyt useampi työryhmä, joita ilman lopputulos ei olisi mahdollinen. Olisi siis omahyväistä osaltani julistaa näyttelijä tärkeimmäksi osaksi esitystä, mutta kehtaan väittää, että löytyy se ainakin omalta top 5 -listaltani.

Esitystä ennen tehdään kuitenkin paljon työtä, ja näyttelijöillä se työ on alkanut jo (tai vasta) syyskuussa. Ensimmäiset viikot menivät perusteisiin tutustumisessa eri teemoihin jaoteltuina. Nämä teemat olivat näyttelijäntyön perusteet, tanssi, laulu ja improvisaatio. Speksimmehän on genreltään musikaali ja sisältää kaikkia näitä. Saakin olla aika velho, jos kaikki niistä ovat täydessä hallussa ilman kertausta.

Valtsikan speksille ominaisesti mitään aikaisempaa kokemusta niin kuorolaulusta tai naapuruston joulupukkikeikkailusta ei kuitenkaan tarvitse olla, vaan kaikki halukkaat otetaan mukaan. Siksi treeniviikot toimivatkin sekä otollisena tutustuttamisena mahdollisille vasta-alkajille että oivana kertauksena niille konkareille, joilla yksi tai useampi kikka on jo hallussa. Ja vaikka treeniviikot tuntuvatkin jälkeenpäin muistellessa aika tiiviiltä, kyllähän sen ryhmätanssin takariviosuuden vähintään ehtii puolessa vuodessa hallitsemaan, jos päättää koko loppuproduktioon sitoutua.

Omalla teatterikokemuksellani erityisen uutta tässä produktiossa oli se, miten käsikirjoitus julkistettiin vasta sitoutumisen jälkeen kaikille näyttelijöille samanaikaisesti. Eli mihinkään tiettyyn rooliin ei tietoisesti etukäteen haettu, vaan kaikki juonesta omaan roolitukseen saatiin tietää yllätyksenä läpiluvussa, ikään kuin jonkin muotoisessa identiteettivarkaiden Secret Santassa.

Keskittynyt tunnelma ensimmäisessä käsiksen läpiluvussa.

Kuka tahansa meistä” vaati valmiiksi tullakseen sen, että kukin meistä toi sen roolihahmot eloon omilla tulkinnoillamme. Hahmot muodostuivat pikkuhiljaa kokonaisiksi, kun niihin pääsi lisäämään omia ääniä, eleitä ja ilmeitään. Itselleni juuri tämä oli koko prosessin hauskin vaihe. Suhteellisen suuressa roolissa hahmotutkimukseen on käytössä enemmän materiaalia repliikkien ja tunnetilojen muodossa, joiden pohjalta saa moniulotteisemman persoonan aikaiseksi. Pienen hahmon tulkinta taas voi olla omalla tavallaan mielenkiintoista siksi, että rajoitteita on vähemmän ja vapautta lisää omaa luovaa kosketustaan enemmän.

Ensimmäisten läpäriviikonloppujen jälkeen on esityksestä alkanut muodostua jo sulava kokonaisuus ja miksei olisi, kun jokainen on paneutunut rooliinsa niin tunnollisesti. Mutta, koska speksissä se, että tietäisi tarkalleen mihin varautua näyttämölle astuessaan, olisi aivan liian helppoa, on mukana myös Omstartit tarjoamassa oman lisähaasteensa. Ne tekevät sekä jokaisesta treenikerrasta, että toivottavasti myös esityksestä, todella ainutlaatuisen.

Itselleni koko speksi on ollut virkistävä paluu näyttelemisen ja improvisaation pariin opiskelun ohessa. Säännöllinen yhteisesti työskenteleminen saman tavoitteen saavuttamiseksi on tuonut arkeen tervetullutta irtautumista muusta ja on ollut huikeaa olla osana näin ison projektin kehittymistä. En ajattelekaan läpikäyntien parissa vietettyjä viikonloppuja vain yhtenä vastuualueena muun elämän kiireiden joukossa, vaan juuri tarpeellisena vapautumisena muiden lahjakkaiden ihmisten seurassa.

Treeneissä huudetut Omstartit ovat aiheuttaneet monet unohtumattomat naurut näyttelijöille ja toivon juuri sen tunteen välittyvän yleisöllekin. Tärkein osa koko produktiotahan on vielä edessä: itse esitykset.

Samuli Leppämäki

Kirjoittaja on speksin näyttelijä. 

 

Speksipöhinää puvustamossa

Terjenstä!! Me ollaan Arttu ja Viivi Valtsikan speksin tän vuoden puvustustiimistä. Ensi-ilta lähenee ja tunnelma tiivistyy koko produktiossa, joten tässä teille pieni kurkkaus kulisseihin puvustustiimin näkökulmasta!

Puvustusjuttujen puitteissa olemme päässeet puuhastelemaan yhtä sun toista. Kirppareita on tullut kierreltyä ja esimerkiksi Uffin euron päivät ovat tänäkin vuonna tulleet erittäin tutuiksi. On hienoa nähdä, miten vähäisillä resursseilla on mahdollista saada paljon aikaan (esim. asut kaikille taustatuotantolaisia esittäville näyttelijöille, koska jostain syystä ruskeat, vähän turahtaneet bleiserit eivät ole tällä hetkellä muodin aallonharjalla).

Myös kangaskauppojen jämälaareja on kierrelty satunnaisten kangaspalojen ja inspiraation toivossa. Näitä satunnaisia rutkuja laarista bongatessamme mieleen onkin putkahtanut uusia ideoita kuin sieniä sateella. Näitä ideoita on sitten pyritty vallitsevien olosuhteiden puitteissa toteuttamaan.

Koska hahmokavalkadissa on sellaisia veijareita, joiden asujen valmiina löytämistä budjetti ei ole sallinut, on asujen luomisessa päästy niin sanotusti tekemisen meininkiin. Ompelukoneilla on ajeltu menemään ja neuloja on katkottu. Myös lankasumppuja on välillä voimasanojenkin siivittelemänä availtu. Lisäksi ratkoja on ollut ratkaisun avain useammin kuin kerran.

Uffin euron päiviltä on tehty monenlaisia löytöjä.

Työpajana taas on toiminut puvustusvastaava Kristan hiemaan ahtaanpuoleinen 20-neliöinen yksiö. Tämä ei kuitenkaan ole menoa päässyt hidastamaan, vaan kahdeksan ahkeraa työmuurahaista on aina mahtunut työn touhuun upeasti. Kuten vanhan kansankin sanonta kuuluu, sopu sijaa antaa.

Kaiken kaikkiaan produktioon on mahtunut paljon hassunhauskoja hetkiä, pieniä ja täysin ylitsepäästäviä takapakkeja, Uuden ylioppilastalon portaiden ravaamista ikeakassiarmadan kantojuhtina, välillä hieman väsynyttä (mutta onnellista <3) porukkaa, sekä niin riemun kuin tuskankin kiljahduksia (esim. kun pistää nuppineulalla sormeen, kolmesti). Yleistä fiilistä kuvaa hyvin se, että tähän mennessä koko produktiossa eniten mielipahaa on aiheuttanut traileria ja promootiokuvia varten varatun studion wifin salasana. Tietoturvallisuussyistä emme voi paljastaa sitä, mutta suurella varmuudella elämänne on parempaa ilman sitä.

Kirjoittajat ovat puvustustiimiläiset Arttu Manninen ja Viivi Voutilainen.

Kaikki alkaa käsikirjoituksesta

Käsikirjoittaminen eroaa muista speksihommista varsin olennaisella tavalla. Sillä välin, kun muut speksiläiset ja tulevat speksiläiset nauttivat alati lämpenevistä loppukevään päivistä, käsikirjoittajat visioivat jo seuraavaa speksiä. Kun muut syksyllä vihdoin aloittelevat työnsä, käsikirjoittajat tekevät viimeiset muutokset ja valmistautuvat päästämään irti rakkaista hahmoistaan. Sen jälkeen käsikirjoitus on täysin ohjaajan ja muun työryhmän armoilla.

Mutta palataanpa vielä hetkeksi alkuun. Kuka tahansa meistä sai alkunsa eräänä toukokuisena päivänä Roasberg-kahvilassa. Käsikirjoitustiimin oli määrä tavata ensimmäistä kertaa. Käsikirjoitusvastaavana olin varautunut moneen ja siksi halusinkin aluksi ottaa aikaa keskustelulle ilman käsikirjoituksen aiheuttamia paineita. Ensimmäisessä kokoontumisessa ei ollut tarkoitus vielä ideoida yhtään mitään.

Mutta sillä hetkellä, kun istuimme alas, esittäydyimme ja keskustelu alkoi kääntyä tulevaan käsikirjoitukseen, jokin naksahti. Toisinaan ideoita täytyy hautoa ja pohtia viikkokausia, ennen kuin niistä muodostuu yhtään mitään, mutta tällä kertaa asiat olivat toisin. Ideat tulvivat kuin rikkoutuneesta padosta ja alkoivat pikku hiljaa punoutua kohti yhtenäistä kokonaisuutta. Jo parin tunnin päästä, meillä oli käsissämme sen saman tarinan ydin, joka myöhemmin tulisi saamaan nimen Kuka tahansa meistä.

Lähes kaikilla meistä oli aikaisempaa kokemusta speksistä näyttelijän roolissa, joten meille oli luonnollista lähestyä hahmoja siitä näkökulmasta. Juhannukseen mennessä meillä oli jo hahmotelma juonesta ja pääsimme aloittamaan varsinaisen kirjoitusprosessin. Tämän jälkeen kaikki oli hyvin suoraviivaista: ensin kirjoitetaan, sitten luetaan ääneen ja pohditaan muutoksia, minkä jälkeen korjaillaan tarvittaessa ja aloitetaan alusta. Viimein, elokuun alussa vetäydyin itse käymään läpi koko käsikirjoituksen viimeistä kertaa. Perusteellinen työ kantoi kuitenkin hedelmää, eikä sen suurempia muutoksia enää tarvinnut tehdä.

Vaikka käsikirjoittajan työ päättyy siihen, että käsikirjoitus luovutetaan muulle työryhmälle jatkotyöstettäväksi, ei se tarkoita sitä, että käsikirjoittaja eläisi täysin irrallisena speksikokemuksesta. Speksin käsikirjoittamisessa on kuitenkin jotain omaa, ainutlaatuista ja taianomaista.

Ylpeät käsikirjoittajat näyttelijöiden ensimmäisessä läpiluvussa.

Käsikirjoittaminen on helteisiä kesäpäiviä, jotka vietetään sisätiloissa, pöydän ääressä kiihkeästi juonikuvioita pallotellen.

Se on suuria suunnitelmia, ideoita, jotka eivät ikinä näe päivänvaloa.

Se on Wikipedian selaamista ja omituisten Google-hakujen tekemistä tarinansiementen toivossa.

Se on maailmoja, jotka rakentuvat pala palalta osaksi suurta, keskeneräistä mosaiikkia. Kun sitä katsoo, löytää aina jotain uutta.

Ennen kaikkea se on tunne siitä, miten kaikki juonenpalaset, osaset ja hahmot alkavat pikku hiljaa loksahdella kohdalleen. Se on se tunne, kun katsoo valmista käsikirjoitusta ja toteaa, ettei ole enää lisättävää.

No millainen siitä käsikirjoituksesta sitten lopulta tuli?

Käsikirjoitus on Valtsikan speksin tapaan monen lahjakkaan ja taitavan henkilön intohimoisen työn lopputulos. Tuskin puhun vain omasta puolestani, kun totean, että tästä käsikirjoituksesta voi olla ylpeä. Helmikuussa nähdään.

 

Meri Truhponen

Kirjoittaja on Valtsikan speksin 2020 käsikirjoitusvastaava ja tuotantotiimin jäsen.